etusivu :: Siviilipalveluskeskus :: Koulutuskeskuksen historia

 SJÖKULLAN KARTANON HISTORIA

Eero Soinio ja siviilipalvelusmies Antti Kukkonen (2004)

 

Sisältö

1. Sjökullan kartanon perustaminen

2. Ruotsin krunun kukoistuskausi: Sjökulla siirtyy säteritilasta kruununtilaksi

3. Autonomian ajasta itsenäisyyden alkuvuosiin

4. Latokartanon maanviljelyskoulu

5. Nuorisosiirtolan aika (1934-1937)

6. Sjökulla sodan aikana

7. Lapinjärven huoltola

8. Lapinjärven vastaanottokeskus

9. Siviilipalveluskeskuksen perustaminen

 

 

Kartano

 

  1. Sjökullan kartanon perustaminen

 Lapinjärven alueen asutuksen alku voidaan nykyisen tiedon pohjalta ajoittaa ruotsalaisten saapumiseen toisen ristiretken jälkeen. (Toinen ristiretki tapahtui v. 1238 tai 1239.) Varmuudella ei voida sanoa, sijaitsiko alueella tuolloin pysyvää suomalaisasutusta. Vakiintuneen näkemyksen mukaan alueella liikkuneet suomalaiset olisivat harjoittaneet metsästystä ja keräilyä elinkeinona, joten pysyvää asutusta ei olisi ollut. Uudet arkeologiset löydöt puhuvat tosin sen puolesta, että kunnassa olisi jo viikinkiaikana sijainnut muutamia maatilkkuja.

Ruotsalaiset rantautuivat Loviisan seudulla ja siirtyivät pikkuhiljaa yhä kauemmas pohjoiseen. Vuonna 1400 Lapinjärvellä sijaitsi arviolta 36 tilaa. (Korhonen & Kuvaja 1995: 95-98)

Ruotsin vallan ajan alkuaikoina Lapinjärven "keskus" sijaitsi Ingermaninkylässä, nykyisen Lapinjärven koulutuskeskuksen lähellä. Täällä sijaitsi myös Lapinjärven ensimmäinen kirkko, tai oikeammin kappeli. Sjökullan kartanon alkuperä sijoittuu jo 1300-luvulle, mutta ensimmäinen tunnettu omistaja on peräisin 1500-luvulta kartanon ollessa kruunun omistuksessa. Kartano syntyi niemelle Lapinjärven rannalle, Sjökulla nimiselle paikalle. Kustaa Vaasan aikana aatelisille läänitettiin suuria maa-alueita mm. palkkioksi sotasaavutuksista tai sen vuoksi, että joku oli lainannut rahaa kuninkaalle sodankäyntiä varten. Aateliset hallinnoivat sekä säteritiloja että kruununtiloja.

Säteritilaksi kutsuttiin veronmaksuista vapautettua tilaa (lukuun ottamatta kirkon kymmenyksiä aina 1600-luvulle asti), jossa aateliset asuivat tai jotka olivat heidän henkilökohtaista omaisuuttaan. Veronmaksuista vapautumisen korvikkeeksi heillä oli velvollisuus varustaa ratsumies valtakuntaa puolustamaan. Kustaa Vaasan aikana tuli tosin tavaksi, ettei aatelismiehen tarvinnut suorittaa ratsupalvelusta kotitilansa edestä, ja Erik XIV vahvisti tämän säännön vuonna 1562.

Kruununtila tai kruununkartano tarkoitti kruunun omistamaa tilaa. Yleensä tilaa viljelevät talonpojat saivat tehdä työtään kruunun pahemmin asiaan puuttumatta ja siirtää tilan hallinnan perinnöksi pojilleen, jos he kykenivät maksamaan veronsa ajallaan. 1540-luvulla kaikista tiloista oli kruununtiloja n. 1 %. Vuosisadan jälkipuoliskolla monet talonpojat karkotettiin tiloiltaan Ruotsin ja Venäjän välillä käydyn pitkäaikaisen sodan (1570-1595) seurauksena. Sotarasitusten vuoksi talonpojilla oli vaikeuksia veronmaksussa ja he saivat häädön. Täten kruunun omistukseen siirtyi yhä enemmän maata.

 2. Ruotsin kruunun kukoistuskausi: Sjökulla siirtyy säteritilasta kruunutilaksi

 Sjökullan kartanon pitkän historian ehkä merkittävin kartanonisäntä oli aatelinen Hans Larsinpoika Björnram. Hän oli vuodesta 1568 alkaen koko Suomen käskynhaltija, varsinaisesti Pernajan Isnäsin kartanon omistaja. Hänen hallussaan oli n. 60 kartanoa ja maatilaa itäisellä Uudellamaalla. Björnram sai tiloja mm. panttina lainattuaan kuninkaalle rahaa. Sjökullan kartanon lähellä kulkee tänä päivänä Björnramintie muistuttamassa tästä menneisyyden mahtimiehestä.

Kuningas Juhana III perusti Lapinjärven pitäjän v. 1575, ja Sjökullan lähellä sijainneeseen St. Larsin kappeliin lähetettiin oma pappi. Tuolloin Sjökulla oli jo suuri kartano. Vuosina 1597-1617 kartanonherrana toimi Arvid Tönnenpoika Wildeman. Hän oli naimisissa Hans Björnramin tyttären Annan kanssa. Wildeman oli mm. Viipurin linnanisäntä ja Itä-Suomen käskynhaltija, ja oli mukana v. 1617 allekirjoittamassa Stolbovan rauhansopimusta. Wildemanin aikana Sjökullasta tuli Lapinjärven ensimmäinen säteritila.

Sjökullan kartano oli 1700-luvulla useiden merkittävien aatelishenkilöiden hallussa. Aateliset eivät kuitenkaan asuneet täällä, vaan useimmiten Tukholmassa, tai sitten hienoimmassa kartanossaan (oli tavallista, että yhdellä aatelisella oli monia kartanoita ympäri valtakuntaa). Kartanoa hoiti tilanhoitaja eli vouti, joka huolehti siitä, että kartanon tuotot maksettiin tilaa hallinnoineelle aateliselle. Toinen vaihtoehto oli, että aatelinen antoi kartanon edelleen vuokralle jollekulle muulle. Tästä syystä kartanon haltijat vaihtuivat melko usein. Esim. vuodesta 1684 alkaen kartano kuului mahtavalle Hans Rålambille, mutta säterioikeudet peruutettiin pian kruunulle; Rålamb sai kuitenkin vuoden kuluttua jotenkin hankittua säterioikeudet itselleen takaisin.

1600-luvun lopulla Sjökulla palautettiin "lopullisesti" kruunulle (suuri reduktio). Tällöin kartanon torpat (enimmillään yli 30 kpl.) "itsenäistyivät" (=maksoivat veronsa valtiolle eikä enää kartanolle). Itse kartanon yhteyteen jäi kolme torppaa, koska muuten kartano olisi muuttunut täysin arvottomaksi. Ilmeisesti koko tila jäi tuuliajolle, koska maaherra käski nimismiehen valvomaan, ettei Sjökullan metsistä tänä aikana oteta ilman lupaa puita ja ettei viljelyksiä turmella. Kartanon tuolloista vaatimattomuutta kuvaa se, että vuoden 1694 tuhoisan tulipalon johdosta aikakirjoihin on merkitty, että kartanon päärakennus käsitti kaksi tupaa ja niiden välisen eteisen. Tulipalon jälkeen tilalle rakennettiin talo, jossa oli tupa ja kamari.

Sjökulla oli 1700-luvun alkupuoliskon kruununkartano, joka annettiin vuokralle ulkopuolisille. Pitkäaikainen vuokramies oli Johan Karl Kniper Porvoon pitäjän Seitlaxista. Hän oli tarmokas mies, joka sai rappioon vajonneen Sjökullan takaisin edes jonkinlaiseksi kartanoksi (tässä auttoi se, että hän sai kruunulta vapautuksen vuokrista kahdeksan vuoden ajaksi). Kartanosta käytettiin tuolloin nimeä Lapinjärven Latokartano. Pikkuvihan aikana (1741) kartanolle kävi kaiketi jollakin tavalla huonosti, koska myöhemmin Kniperille maksettiin korvauksia kasakoiden aiheuttamasta hävityksestä vuosilta 1741-1743.

Maaherrojen kausi Sjökullassa alkoi 1750. Siitä alkaen Sjökullan kartano oli osa Kymenkartanonläänin maaherran palkkaa. Maaherran virkapuustellina Sjökulla säilyi Venäjän vallan ajalle asti aina vuoteen 1839. Maaherrat vaihtuivat muutaman vuoden välein, eikä kukaan heistä asunut Sjökullassa, varsinkin kun kartanossa ei ollut edes mitään kunnollista päärakennusta. Sen sijaan maaherra hankki vuokramiehen tai pehtoorin (inspehtorin), joka hoiti kartanoa. Aina maaherran vaihtuessa pidettiin kartanossa tarkastus, jossa kirjattiin ylös (kruunun) omaisuus. Esimerkiksi kesällä 1766 pidettiin tarkastus, jonka johtoon Turun Hovioikeus määräsi Loviisan pormestarin. Tarkastus kesti neljä päivää ja siitä laadittiin 52 sivua käsittävä tarkastuspöytäkirja.

Pöytäkirjoista saa paljon tietoa sen ajan Sjökullasta. Vuoden 1775 tarkastuksen mukaan kartanossa oli päärakennus (valmistunut 1737), kooltaan 25 x 8 metriä ja korkeudeltaan 4 metriä, turvekattoinen, rakennettu kivipohjalle käsittäen salin, kaksi kamaria, eteisen, leipomotuvan ja rakennuksen alla olevan kellarin. Lisäksi oli tietysti muita rakennuksia, joista erityisesti on mainittava Korsmalmin kestikievari.

Viinan poltto ja sen myynti (kievarissa ja muualla) oli tuolloin kartanon tärkeimpiä, ellei tärkein tulonlähde. Vuoden 1860 tilaston mukaan Lapinjärven suurin muurattu viinapannu oli Sjökullan kartanossa, vetoisuudeltaan 185 litraa.

 

 3. Autonomian ajasta itsenäisyyden alkuvuosiin

Maaherrojen kaudella Sjökullaan asettui asumaan oikea aatelisherra, Per af Enehjelm. Hän oli Kustaa III:n aateloima, mutta sittemmin häntä vastaan uhitelleen Anjalan liiton keskeinen henkilö. Vältyttyään täpärästi kuolemantuomiolta (Kustaa III armahti hänet mestauslavalla), Enehjelm joutui joksikin aikaan vankilaan, ja sieltä vapauduttuaan hän vuokrasi Sjökullan kartanon maaherra Herman Lodélta. af Enehjelm oli Sjökullan "kartanonherra" vuosina 1795-1807. Sen jälkeen kartanoa vuokrasi hänen vaimonsa Anna Kristina Gylling vuosina 1807-1819.

Af Enehjelmin ja hänen vaimonsa Annan aikana Sjökulla oli pitkän historiansa aikana ehkä ainoa kerran "hieno aateliskartano". Kartano ei kuitenkaan ollut erityisen tuottoisa. Tästä kertoo omaa kieltään se, että af Enehjelmin jälkeen tehdyssä perunkirjassa on maininta, että velat ylittävät huomattavasti pesän varat (Anna-rouva maksoi velat pois ja sai jatkaa asumista kartanossa).

Venäjän vallan ajan jälkipuoliskolla Sjökulla oli kruununkartano, jota vuokrattiin ulkopuolisille vuokramiehille. Vuokramiehistä merkittävin oli Ernst Fabritius, joka rakennutti nykyisen päärakennuksen v. 1896. Rakennus on tehty Suomen oloissa harvinaisella savirakennustekniikalla (seinät ovat savea ja kanervaa).

Fabrituksen aikana ja johdolla kartanoon perustettiin suomenkielinen maatalouskoulu (Latokartanon maanviljelyskoulu). Oppilaitos toimi vuosina 1896-1911 (ks. seuraava kappale). Fabritiuksen aikana Sjökullan maanviljelystoiminta, karjanhoito ja muu tilanhoito nousi kukoistukseensa, ja kartano oli monella tapaa uudenaikaisen maanviljelyn mallitila. Mainittakoon, että kartanossa toimi myös oma meijeri (nykyisessä pajarakennuksessa).

Ernst Fabritiuksen poika, maisteri E. Almar Fabritius oli Venäjän vallan ajan lopulla, sortovuosina vastarintaliike Kagaalin johtohahmo Lapinjärvellä ja Loviisassa. E. Almar Fabritus organisoi v. 1902 kutsuntalakon, jossa kaikki Lapinjärven kutsuntaikäiset kieltäytyivät kutsunnoissa menemästä armeijaan. E. Almar Fabritius oli Lapinjärven kunnalliskokouksen puheenjohtaja (sen aikainen "kunnanjohtaja"), ja hänen johdollaan kunta niskuroi kutsunta-asioiden täytäntöönpanossa siinä määrin, että Lapinjärven kunnan maksettavaksi määrättiin niin suuri sakko, että se vastasi kunnan koko vuosibudjettia. Lisäksi E. Almar Fabritus karkotettiin Siperiaan (käytännössä hän pakeni Ruotsiin).

Suomen itsenäisyyden alkuvuosina Sjökullan kartanoa vuokrasi Lapinjärven Pukaron kartanon omistaja, "possessionaatti" Jonas Borup. Sjökullan kartanon maa-alueet olivat pienentyneet, koska "Lex Kallion" aikoihin kaikki kartanon torpat vapautuivat (11 torppaa), samoin kartanon mäkitupalaiset saivat vuokramaat itselleen (30 mäkitupalaistaloa). 1

Jonas Borup oli kuitenkin ylivoimaisesti Lapinjärven suurin "viljelijä", sillä Sjökullassa hänellä oli 237 ha peltoa, ja Boruppien omistamalla Pukaron kartanolla oli itsellään 322 ha peltoa (vuoden 1929 tietoja). Borupin vuokrakausi Sjökullassa päättyi 1934. Nyt valtio ei enää vuokrannut kartanoa kenellekään, vaan antoi kartanon metsät Metsäntutkimuslaitokselle ja piti maatilan omassa käytössään.

 

4. Latokartanon maanviljelyskoulu

Vuosisadan vaihteessa. Latokartanon alueella toimi maanviljelyskoulu, jonka perusti kartanon vuokraaja Ernst F. Fabritius. Koulu teki siinä suhteessa historiaa, että kyseessä oli ensimmäinen suomenkielinen maatalousopetusta antava oppilaitos. Marraskuussa 1896 neljätoista poikaa aloitti koulussa opintonsa.

Vaikka monet pitävät vieläkin maataloutta isältä pojalle periytyvänä ammattina, jo tuolloin oli nähtävissä, että kouluun hakeutui maanviljelijöiden ja torpparien poikien ohella nuorisoa myös käsityöläisperheistä. Olipa mukana jopa erinäisten viranhaltijoiden (kanttori ja kappalainen) poikia. Kolme neljäsosaa oppilaista oli kuitenkin peräisin maanviljelijöiden perheistä. Oppilaat olivat kotoisin koko Uudenmaan alueelta. Aloitusvuonna aloittaneiden kotipaikat voimme tilastoida seuraavasti: Lapinjärveltä (3), Vihdistä (3), Mäntsälästä (2), Artjärveltä (2), Aurasta (1), Nummelta (1), Askolasta (1) ja Lohjalta (1).

Koulun perustamista viime vuosisadan lopulla selittää yhtäältä koululaitoksen yleinen kehittyminen. Kansakouluja ja korkeamman tason oppilaitoksia alettiin perustaa ahkerasti. Toisaalta maatalouden lisääntyvä teknistyminen ja rationalisointitoimenpiteet vaativat yhä suurempaa tietopohjaa maanviljelijöiltä.

Tilastot kertovat, että maatalouden nopea koneellistuminen ajoittui juuri maanviljelyskoulun toiminnan ajalle. Vuonna 1910 Lapinjärvellä oli 14 kylvökonetta, 259 niittokonetta, 108 hevosharavaa, 219 puimakonetta ja 17 muuta konetta. Koneita oli vain yli 5 peltohehtaarin tiloilla, joita oli puolet kaikista viljelysyksiköistä. (On syytä muistaa, että ehkä tyypillisin ja klassisin maatalouskone, traktori, yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen.)

Maanviljelyskoulun toiminnan ohella Lapinjärvelle perustettiin myös maanviljelysseura, jonka tarkoituksena oli maanviljelyskouluakin selvemmin antaa "asennekasvatusta", totuttaa monesti perinteisistä toimintatavoista kiinni pitävät talonpojat hyväksymään uusia ja "välttämättömiä" uudistuksia, jotka parantaisivat maanviljelyn tehokkuutta.

Maanviljelyskoulu pyrittiin integroimaan tiiviisti yleiseen koulujärjestelmään. Pääsyvaatimuksena oli täysi yläkansakoulu tai muulla tavoin (esim. kansanopistossa tai yksityisten opintojen avulla) hankitut vastaavat tiedot. Koulun tavoitteena oli maataloutta koskevien perustietojen antaminen. Täysinoppineen tuli kyetä itsenäisesti hoitamaan maatilan työt. Yli puolet koulun käyneistä ryhtyikin maataloustyönjohtajaksi. Muut joko viljelivät omaa kotitilaansa tai ryhtyivät toisen palvelukseen.

Koulussa opiskelu aloitettiin yleensä aikaisin aamulla ja opetusta kesti iltaan asti. Tunnit oli jaettu käytännöllisiin ja teoreettisiin osuuksiin, kuitenkin siten että käytännön töille (maanviljelys ja karjanhoito) annettiin pääpaino.

Koulun toiminta päättyi valtion lakatessa avustamasta oppilaitosta v. 1911. Kaiken kaikkiaan koulun voidaan katsoa toimineen menestyksekkäästi.

 

 5. Nuorisosiirtolan aika (1934-1937) 

Lamakausi 1930-luvulla ja laaja työttömyys koetteli erityisesti nuorisoa. Sen vuoksi valtio perusti eri puolille Suomea "työlaitoksia", jotta työttömät nuoret saisivat mahdollisuuden mielekkääseen elämään ja samalla kokemusta työelämästä. Yksi näistä laitoksista perustettiin Lapinjärven Sjökullaan.

Työsiirtolan perustamista voidaan tarkastella myös 1930-luvun aatteellista ilmapiiriä silmällä pitäen. Laajoissa kansalaispiireissä syntyi Wall Streetin pörssiromahduksesta (1929) alkaneen talouslaman seurauksena epäusko vapaiden markkinoiden kykyyn hoitaa taloudellisten suhdanteiden aiheuttamia kriisejä. Mallia otettiin eritoten Saksasta, jossa Hitlerin hallinnon onnistui ainakin näennäisesti ratkoa laajan työttömyysongelman julkisilla työllistämistoimenpiteillä. Uusien aatteiden perusteella myös urbaanin kaupunkikulttuurin koettiin olevan vastuussa nuorison rappiosta ja maaseutuun ja fyysiseen työhön alettiin liittää positiivisia mielikuvia.

Siirtola sai alkunsa v. 1934 valtion kieltäydyttyä uusimasta Jonas Borupin kanssa tehtyä vuokrasopimusta. Jo ennen perustamistaan työsiirtola sai osakseen pontevaa kritiikkiä kuntalaisten taholta. Kunnanvaltuuston kokouksessa v. 1933 keskusteltiin siitä, miten "suureen vaaraan kuntalaisten oma rauhallinen elämä hyvin todennäköisesti joutuisi, jos tänne saapuisi niin suuri joukko vierasta, luultavasti ei kovin kehuttavaa ainesta." (Korhonen & Kuvaja 1995: 667) Voivoteltiin myös kartanon mailla leipänsä ansaitsevien työläisten kohtaloa. Tämä pelko osoittautui tosin turhaksi suurimman osan kyetessä jatkamaan maanviljelystä alueella. Lapinjärveläiset tekivät asiansa myös "Helsingin herrojen" tietoon, jotka eivät kuitenkaan tinkineet suunnitelmastaan.

Nuorisosiirtolan perustaminen aloittaa ainakin mentaliteettien historian tasolla ajanjakson, jonka suhteen voimme löytää jatkumollisuutta aina nykypäivään asti. Nuorisosiirtolan jälkeen kartanon alueelle perustettiin alkoholistiparantola, jota seurasivat pakolaiskeskus ja sivarikeskus. Tämän prosessin vaikutuksesta lapinjärveläiset oppivat pikkuhiljaa tulemaan toimeen tai ainakin sietämään erilaisia marginaaliryhmiä. Tähän aiheeseen palaamme kuitenkin vielä myöhemmässä yhteydessä.

Minkälaisia nuoria Lapinjärvelle oikeastaan saapui? Ainakin seuraavat tilastotiedot ovat helposti löydettävissä. Poikien määrä vaihteli neljän- ja kuudenkymmenen välillä. Ikähaarukan voimme puolestaan sijoittaa kuudestatoista kahteenkymmeneen. Pahimmassa teini-iässä olevista "rajojaan koettelevista" nuorista voimme siis tuskin puhua muuta kuin ehkä kaikkein nuorempien suhteen. (Olkoonkin, että murrosikä monien tutkijoiden mielestä sijoittui vielä vuosisadan alkupuolella hieman myöhempään ikävaiheeseen.)

Nuoret olivat kotoisin monista tuon ajan suurimmista kaupungeista eli Helsingistä, Viipurista (Viipuri oli 30-luvulla väkiluvultaan Suomen toiseksi suurin kaupunki), Kotkasta, Vaasasta ja Lahdesta. Pientä päivärahaa vastaan he saivat ilmaisen asunnon ja ylläpidon. Peltojen viljelyn ohella he työskentelivät navetassa ja hevostallissa, jossa oli kahdeksantoista hevosta. Ilman palkattujen ohjaajien apua työssä ei olisi onnistuttu saavuttamaan edes hyvin vaatimattomia minimitavoitteita. Töitä tehtiin 8-10 tuntia päivässä. Kesällä työaika saattoi nousta 12 tuntiin.

Syyt töiden huonoon edistyvyyteen ja kokeilun kehnoon menestymiseen olivat vaihtelevia. Monet pojat kokivat ensinnäkin pääsevänsä pikemminkin lomalle kuin joutuvansa töihin. Lisäksi maaseudun olot olivat monille tuntemattomia. Voisi jopa sanoa, että jo 30-luvulla maaseutu eli monille kaupunkilaisille ainoastaan romanttisissa mielikuvissa, eivätkä mielikuvat useinkaan vastanneet todellisuutta. Myös kurinpito-ongelmia syntyi alusta lähtien: juopottelu, lakot ja kylätappelut olivat arkipäivää.

Etenkin yhteenotot paikkakunnan ruotsinkielisten nuorten kanssa muodostuivat niin suureksi ongelmaksi, että laitoksen johto yritti avittaa tilannetta järjestämällä työsiirtolan nuorille ja paikkakunnan asukkaille mahdollisuuksia yhteisiin illanviettoihin. Menestys ei kuitenkaan ollut kaksinen.

Siirtola joutui lopettamaan toimintansa huhtikuussa 1937 valtion ja jäsenkuntien lopettaessa avustukset. Lopettamispäätökseen vaikutti selkeästi parantunut työtilanne 30-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Ongelmaksi koettiin myös siirtoloiden kyvyttömyys tarjota ammatillista koulutusta. 

 6. Sjökulla sodan aikana 

Ennen sotavuosia Sjökullan alueella ehti aloittaa toimintansa alkoholistihuoltola v. 1937 (ks. seuraava kappale). Laitos ei kuitenkaan päässyt alkua pidemmälle ennen kuin asukit saivat tehdä tilaa puolustusvoimille. Uutta haltijaa kiinnosti alueella ennen kaikkea vastavalmistuneet rakennukset, jotka rakennettiin huoltolaa silmälläpitäen. Neljä funkkistyylistä taloa valmistui juuri sodan alla v. 1939. Suunnittelija oli arkkitehti Väinö Vähäkallio. 2

Puolustusvoimat piti aluetta hallussaan joulukuusta 1939 heinäkuuhun 1941. Tänä aikana alueella sijaitsi autokomppania ja sotasairaala. Alueen teki houkuttelevaksi armeijalle majoitukseen ja sairaalatiloiksi sopivien rakennusten lisäksi läheisyys sotatapahtumiin.

Autokomppania siirtyi Sjökullan alueelle 2.12.1939 eli vain kaksi päivää talvisodan syttymisen jälkeen. Komppanian lähtöön vaikutti se, että vanhan majapaikan läheisyydessä Kauniaisissa Helsingin lähellä oli edellisenä iltana lentänyt vihollisen pommikoneita. Lähtökäsky annettiinkin vain muutama tunti ylilennon jälkeen ja seuraavana aamuna klo 02.35 käytiin matkaan. Perillä oltiin kuudelta aamulla.

Itse ajoneuvoja ei sijoitettu kartanon alueelle vaan ne pidettiin naamioituina viiden kilometrin päässä Koivalonmäellä.

Lapinjärvellä olon aikana komppania oli vastuussa sekä miesten, materiaalien että vainajien kuljetuksesta. Isoin operaation tehtiin 31.12.1939-1.1.1940, jolloin komppania huolehti 328 miehen ja 57 hevosen kuljetuksesta 40 asteen pakkasessa. Matkareitti oli Lapinjärvi-Loviisa-Kouvola-Lapinjärvi. Autokomppania siirtyi pois paikalta 4.3.1940 pian välirauhan astuttua voimaan.

Sotasairaalat pyrittiin talvisodan alussa pystyttämään mahdollisimman lähelle rintamaa, kuitenkin turvallisen etäisyyden päähän etulinjasta. Aluksi Lapinjärvellä sijainnut yksikkö oli sijoitettu Lappeenrantaan. Helmikuussa siirryttiin Virojoelle. Neuvostoliiton hyökkäys pakotti siirtämään sairaalan Sippolaan ja lopulta päämajasta kävi käsky, että Sjökullan alueen tulee olla valmis ottamaan potilaat vastaan 19.4.1940 mennessä. Sairaala ilmoittikin valmiudestaan potilaiden vastaanottoon hyvissä ajoin 16.4.1940.

Sjökullan alue otti vastaan satoja potilaita (maksimimääräksi laajennusten jälkeen oli kaavailtu 550 potilasta). A-taloon oli sijoitettu kirurginen osasto ja leikkaussali oli sijoitettu pohjakerrokseen järvelle päin suunnatussa päässä. B-talossa sijaitsivat tilat mielisairaille potilaille. Sijoitusta puolsi eritoten kalterit monissa talon ikkunoissa. Lisäksi alueella oli hoidossa sisätauti- ja epidemiapotilaita. 3 Osa potilaista oli sijoitettu kauemmas kartanon alueelta. Kartanon päärakennuksessa sijaitsi sairaalan esikunta ja yläkertaan oli sijoitettu majoitustiloja henkilökunnalle.

Seitsemäs tammikuuta 1941 sai 13. SotaS IV, kuten Sjökullan alueen sairaalaa virallisissa papereissa nimitettiin, käskyn valmistautua siirtymään Kuusankoskelle. Aluksi uuteen sijoituspaikkaan siirrettiin kirurginen osasto. Sairaalan eri osastot toimivat hetken 50 kilometrin päässä toisistaan kunnes koko toiminta siirtyi Kuusankoskelle. Lopullisesti sairaala poistui Lapinjärveltä 17.7.1940.

 7. Lapinjärven huoltola 

Suuri muutos Suomen alkoholipolitiikassa tapahtui v. 1932, jolloin kieltolaki päätettiin kansanäänestyksen nojalla lopettaa. Päätöksen yhteydessä perustettiin myös useimmille tuttu OY Alkoholiliike AB. Kieltolain kumoamisella ja Alkon perustamisella oli suuria vaikutuksia alkoholistien kuntouttamiseen. Valtion toimintaperiaatteisiin (ainakin ideologian tasolla) kuului nyt alkoholin myynnin ja "valistuksen" ohella myös vastuunkanto alkoholin aiheuttamista terveydellisistä ja sosiaalisista seurauksista.

Maassamme astuikin voimaan uuden politiikan siivittämänä v. 1937 laki, jonka mukaan alkoholisteja pitää hoitaa ja ongelmatapauksia siirtää pakkohoitoon. Alkoholipolitiikkaa tutkineen Osmo Toivolan mukaan lain "lähimpänä päämääränä on palauttaa alkoholisti raittiiseen ja säännölliseen elämään ja tehdä hänestä jälleen hyödyllinen yhteiskunnan jäsen" (Peltoniemi & Voipio 1986: 304). Lain tavoite olikin selkeän yhteiskunnallinen.4

Laitoksen potilasmäärästä tiedämme seuraavaa: koko laitokseen otettiin vuosittain 50-70 potilasta (samalla aikaa paikalla oli 90-120 potilasta), jotka tekivät myös maatalous- ja rakennustöitä. Suurin osa huollettavista saapui pääkaupunkiseudulta koko toiminnan ajan, helsinkiläisten muodostaessa enemmistön. Huoltola jatkoi toimintaansa aina vuoteen 1990 asti.

Huoltolan myötä Sjökullan alueen keskus siirtyi lopullisesti uusien rakennusten läheisyyteen. Vielä nuorisosiirtolan aikana eniten toimintaa oli talouspihan alueella, jossa sijaitsevat aitta ja sikala. Sitä vanhemmalla kaudella "aktiviteetti" löytyi kartanon päärakennuksen suunnalta.

Siirtyessään laitoskulttuuria kuvastavalta neliönmuotoiselta pihalta talouspihan alueelle tai kartanon päärakennuksen suuntaan voi vierailija kokea samalla siirtyvänsä historialliselta aikakaudelta toiselle.

Vuosikymmenien aikana hoitomuodot huoltolassa vaihtelivat suuresti. Huoltolan johtaja Eero Veijalainen tiivisti v. 1973 hoitomuotojen kehityksen seuraavasti: siinä missä "ennen katsottiin työn parantavan, on 50-luvun lopulta lähtien voimistunut käsitys psykososiaalisen hoidon, terapiatyön, yksilökohtaisen huollon ensiarvoisuudesta.5 (Loviisan sanomat nro 80, la 21.7.1973) Yleisesti ottaen voidaan suhtautuminen alkoholistien huoltamiseen jakaa kolmeen komponenttiin, jotka ovat

  1. yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen liittyvät kysymykset,
  2. tuottavuusongelma (kansantaloudellisessa mielessä)
  3. kansanterveydellinen kysymys.

Näistä kaksi ensimmäistä tekijää vaikuttivat voimakkaimmin huoltolan alkutaipalella, kun taas viimeinen sai vuosikymmenten saatossa yhä enemmän painoa.6 Myös lääkkeiden käyttö hoidossa on muuttunut huomattavasti. Vuoden 1973 tilanteesta tiedämme, että ainoastaan 24 miestä nauttivat jotain lääkettä. Myöhempinä aikoina lääkkeiden käyttö on lisääntynyt selvästi. Hoitomuotojen muutosta heijasteli myös laitoksen uusi nimi. Vuodesta 1988 alkaen huoltola muutettiin kuntoutumiskeskukseksi.

Hoitofilosofiat olivat luonnollisesti tiiviissä yhteydessä hoidokkien ajankäyttöön. Huoltolan alkutaipaleella nimenomaan maatyöt veivät suuren osan hoidokkien ajasta. Sjökullassa sijaitsi tuolloin sikala, talli, suuri navetta, kasvihuoneita, omenapuutarha, kasvimaita jne. Myös peltojen hoito vaati työvoimaa. Integrointia yhteiskuntaan pyrittiin siis huoltolan alkuvaiheessa toteuttamaan osittain samaan tapaan kuin nuorisosiirtolan kohdalla: ei pelkästään työn vaan korostetusti maataloustyön parantavaan vaikutukseen uskottiin vakaasti.7 Alkoholisteja haluttiin kontrollinen ja kurin avulla palauttaa normaaliin elämään.

Työn "vanhurskauttavaa" roolia korostaneen "luterilaisen" aatetaustan menettäessä suosiotaan myös maatyöt jäivät koko alueella minimiin. Sikalan toimintaa jouduttiin supistamaan (tähän vaikutti myös uusi kiristynyt ympäristölainsäädäntö, joka kielsi järven likaamisen) ja viljelyalaa pienentämään. Maatalouden ylituotannon myötä kasvaneita voi- ja viljavuoria ei myöskään haluttu ennestään paisuttaa. Sikojen tilalle päätettiin hankkia lampaita. Alkoholistien tehtäväksi jäi tuolloin lähinnä laitoksen sisäisten rutiinitouhujen hoitaminen. (Jos sivarikeskuksen legioonalaisista tehdään joku päivä oma historiikki, ehkä juuret voidaan ajoittaa tänne.) Tämän lisäksi pyrittiin hoidokeille järjestämään "luovaa toimintaa".

Kuntoutumiskeskuksen vuosiraportti vuodelta 1989 kertoo, että näiden luovien töiden "luonteesta asiakkaan merkittävänä ilmaisukanavana ja itsensä toteuttamisessa johtuu, että näihin toimintoihin ketään asiakasta ei vaadita osallistumaan, mutta kaikille asiakkaille on voitu tämä mahdollisuus tarjota." Huollettavat harrastivat mm. käsi- ja savitöitä sekä maalausta. Lisäksi laitoksessa toimi aktiivinen toverikunta. Toisin kuin pakkotöiden kohdalla, luova harrastetoiminta saavuttikin melkoista suosiota hoidokkien keskuudessa.

Huollettavien motivaatiopohja oli hyvin vaihteleva. Osa halusi voimistaa itseään seuraavaa ryyppykierrettä varten, toisilla oli aito tarve päästä eroon alkoholista ja kolmannet halusivat talveksi sisätiloihin. Vapaaehtoisten ohella asiakkaisiin kuului myös pakkohoitoon otettuja.

Siinä missä nykyään pakkohoitoon on hyvin vaikea joutua (tai päästä), olivat kriteerit vielä 30-luvulla hyvin erilaiset. Hoitoon pakottamiseen liittyi juopottelevan elämäntavan lisäksi jotkut seuraavista lieveilmiöistä: 1) vaarallisuus, 2) häiriö tai pahennus, 3) elatusvelvollisuuden laiminlyönti, 4) rasitus, 5) köyhäinhoidon tarve tai 6) määräkertaiset juopumuspidätykset tai niihin verrattavat toimenpiteet. (Peltoniemi & Voipio 1986: 304.) 8 Lisäksi sosiaaliset oikeudet poikkesivat huomattavasti eri ryhmissä. Vapaaehtoiset asiakkaat olivat sivarien tapaan oikeutettuja päivärahoihin; pakkohoitoon otetut jäivät sen sijaan nuolemaan näppejään. Samoin kansaneläke katkesi pakkohoidon seurauksena. Pakkohoito heijastui myös hoitotoimenpiteissä. B-talon kaltereilla varustetut sellit saivat asukkaikseen "juoppohulluja" (delirium tremens). Koppia saivat myös laitoksen tiloissa ryypiskelevät potilaat. Heidän katsottiin varmasti myös aiheellisesti huonontavan moraalia.

Kuntoutumiskeskuksen lopettamiseen vaikutti suuresti v. 1986 säädetty uusi alkoholistilaki, jossa vastuu huollosta siirrettiin kunnille.9 Lisäksi pakkohoitoon ottamisen kriteereitä tiukennettiin huomattavasti8. Kolmantena syynä voidaan pitää avohoidon nostamista uuden hoitopolitiikan keskipisteeseen. Alkoholisteja haluttiin hoitaa pienissä ryhmissä heidän kotipaikkakunnillaan ja suurista valtiollisista laitoksista pyrittiin pääsemään eroon. 

 

8. Lapinjärven vastaanottokeskus 

Somalien saapuminen Suomeen

Seuraavan vedenjakajan Sjökullan kartanon alue koki v. 1990, kun alueelle perustettiin turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, jonne saapui pakolaisia aluksi Somaliasta. Somalialaisten saapuminen Suomeen Venäjältä herätti aikanaan voimakkaita tunteita, johtuen osittain vääristä mielikuvista ja ennakkokäsityksistä. Siinä missä suomalaiset odottivat näkevänsä nälkiintyneitä naisia, lapsia ja vanhuksia, maahamme marssikin pääosin nuoria ja ainakin lähtömaan tasoon verrattuna varakkaita hyvin koulutettuja miehiä. Yleistäen voidaan sanoa, että Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat olivat nimenomaan poliittisia pakolaisia, jotka pakenivat sisällissotaa ja diktaattori Siad Barren ihmisoikeusloukkauksia.

Vainoon Somaliassa ei tarvittu poliittisia erimielisyyksiä "ideologisessa" tai läntisessä merkityksessä, vaan kuuluminen väärään heimoon oli riittävä syy vainotuksi tulemiseen. On muistettava, että useissa Afrikan maissa ei kansallisvaltioiden rakennuksesta huolimatta ole missään vaiheessa päästy eroon klaanipohjaisesta hallinnosta, joka on aina nostanut päätään eritoten taloudellisesti heikkoina aikoina, kun resurssien jako on muodostunut ongelmaksi.

Somalit olivat ensimmäinen Suomeen saapunut isompi turvapaikkaa hakenut ryhmä. Toukokuusta 1990 helmikuuhun 1991 Suomeen saapui Neuvostoliiton kautta 1800 somalia. Toukokuussa 1990 saapui 131, kesäkuussa 120 ja heinäkuussa 308. Elo- ja syyskuussa tahti hieman hiljeni ja maahamme saapui n. 50 henkilöä molempina kuukausina, kunnes taas loppuvuodesta tahti kiihtyi. Loka- ja marraskuussa saapui yhteensä 400 ja joulukuussa viimein 300 henkilöä. Tämän jälkeen pakolaisten virta tyrehtyi nopeasti. Ennen somaleja pakolaisia oli saapunut Suomeen "kiintiöpakolaisina" vain pieniä eriä Chilestä ja Vietnamista.

Mistään pakolaisvyörystä ainakaan kansainvälisessä mittakaavassa ei silti voi puhua. Vuonna 1989 naapurimaastamme Ruotsista haki turvapaikkaa peräti 30 000 henkilöä. Somaleiden saapumisen aiheuttamaan shokkiin vaikutti tosin huomattavasti kansainvälinen murrostilanne, joka aiheutti yleistä epävarmuuden ja turvattomuuden tunnetta. Merkitystä oli myös sillä, että pakolaiset saapuivat viimeisiä hengenvetojaan ottavasta Neuvostoliitosta.

Paniikista kertoo omaa kieltään se, että Tallinnasta Helsinkiin saapunut Georg Ots -autolautta joutui viipymään Helsingissä toista vuorokautta helmikuussa 1991 viranomaisten estettyä pakolaisten maahanpääsyn; nämä kun olisivat voineet käyttää oikeuttaan turvapaikan anomiseen. Lukuisten pakolaisten lausuntojen mukaan poliisi ei ottanut kuuleviin korviinsa pakolaisten selkeästi ilmaistuja turvapaikka-anomuksia. Laivassa vieraillut SPR:n apulaispääsihteeri Ilkka Uusitalo kommentoi tilannetta seuraavasti (Aallas 1991: 46): Laivalle tullessa ensimmäiseksi kiinnitti huomiota poliisien suuri määrä; heitä täytyi olla 20-30. He olivat varustautuneet patukoin ja monilla oli luodinkestävät liivit yllään. Somalit oli eristetty sisääntulotasosta pari kerrosta alemmaksi. Saapuessamme kolme paremmin englantia osaavaa ja puhemiehenä toimivaa somalia oli keskustelemassa heitä vartioivien poliisien kanssa. Kun esittäydyimme, he välittömästi sanoivat, että he haluaisivat hakea turvapaikkaa Suomesta, mutta poliisit eivät antaneet heille siihen mahdollisuutta. Poliisiylijohtaja Olli Urponen kiisti tämän tiedon, mutta kuvaavaa on, että hän puolusteli päätöstä olla päästämättä pakolaisia maihin juuri sillä, että nämä eivät tosiasiassa olleet esittäneet turvapaikka-anomusta. Lopulta Georg Otsin pakolaiset pääsivät maihin ja heidät siirrettiin Lapinjärvelle.

Suomen viranomaiset joutuivat muutamissa Georg Otsin kaltaisissa tilanteissa suorastaan paniikkiin, tosin yleisen ilmapiirin huomattavan painostuksen alaisena. Viranomaisten menettely oli monessa suhteessa hyvin kaukana ainakin lain "hengen" noudattamisesta. Jos lähdemme liikkeelle ajatuksesta, että oikeudellisten periaatteiden kunnioitusta mitataan parhaiten todellisissa tai kuvitelluissa kriisitilanteissa, niin suomalaiselle yhteiskunnalle ei tässä suhteessa voi missään nimessä antaa kovin korkeaa arvosanaa.

Suomen valmius turvapaikan hakijoiden vastaanottoon oli olematon. Somaleiden tuloon asti majoitustilat oli mitoitettu kymmenille, ei sadoille ihmisille. Vuoteen 1979 saakka, jolloin maahamme oli tullut vuosittain vain muutamia pakolaisia, riitti heidän majoittamiseensa Helsingin Malmin opiskelija-asuntolasta varatut huoneet tai pahimmassa tapauksessa lentokentän poliisiputka. Kiintiöpakolaisista huolehti tuohon aikaan valtio (kansainvälisten sopimusten sitomana), muut pakolaiset olivat sen sijaan SPR:n vastuulla. Tämä politiikka muuttui vasta 90-luvulla valtion perustaessa vastaanottokeskuksia turvapaikanhakijoille.

Lapinjärven vastaanottokeskus

80-luvun lopulla valtio päätti lopettaa kaikki alkoholistihuoltolat ja siirtää ne kuntien harteille. Lapinjärven ohella mm. Perniön ja Järvenpään huoltoloissa toiminta lopetettiin. Äkkinäinen autioituminen olikin hyvin yleinen ilmiö tuon ajan Suomessa. Laman ja pankkikriisin ja vaikutuksesta Suomi alkoi 90-luvun mittaan olla autioita rakennuskomplekseja pullollaan. (Lapinjärven huoltola ei tosin missään vaiheessa jäänyt täysin tyhjilleen. Yhden kuukauden aikana paikalla oli sekä alkoholisteja että turvapaikanhakijoita.)

Lapinjärven kunnanvaltuustossa suunniteltiin jo ennen isojen somaliryhmien saapumista entisen alkoholistihuoltolan muuttamista pakolaiskeskukseksi. Oli merkkejä siitä, ettei pakolaisongelmaa ainakaan saada pienennettyä lähitulevaisuudessa ja ounasteltiin, että rajojen aukeaminen Itä-Euroopassa saattaa lisätä väestön liikkuvuutta.

Prosessi tapahtui kaiken kaikkiaan hyvin nopeasti. Valmistelua nopeutti se, että Lapinjärven kunta (ja suuressa määrin myös asukkaat) suhtautui myönteisesti vastaanottokeskuksen perustamiseen. Tämän kaltainen asenne ei missään nimessä ollut tyypillinen eri puolilla Suomea. Nastolan pakolaiskeskuksessa (joka oli myös perustettu entisen alkoholistihuoltolan paikalle) ei vältytty väkivallalta. Valkealassa kunta taas esti SPR:ää perustamasta väliaikaista majoitustilaa pakolaisille tyhjään teollisuushalliin. Kunnassa oleskeli ennestään 200 joulukuussa 1990 saapunutta somalia, jotka oli sijoitettu tyhjänä seisovan hotelliin. Kun uutta vuotta (1991) oli eletty vasta yksi viikko, hotellin tiloissa räjähti ilotulitusraketeista kyhätty pommi.

Lapinjärveläisten myönteisen suhtautumisen syyt johtuvat pitkälti kunnan historiasta. Kuten lukija muistaa, Sjökullan kartanon alueella oli sijainnut ennen pakolaiskeskusta nuorisosiirtola ja alkoholistihuoltola, joiden asukit epäilemättä olivat totuttaneet kuntalaisia ainakin passiivisesti hyväksymään erilaisia vähemmistöjä ja marginaaliryhmiä. On silti hieman liioiteltua väittää, että välit olisivat olleet kovin sydämelliset. Suuri osa Lapinjärven asukkaista suhtautui pakolaisiin perinteisen suomalaisen strategian, vaikenemisen avulla. (On tosin muistettava, että kieliesteet ja kulttuurierot eivät myöskään tehneet kanssakäymistä helpoksi kumpaankaan suuntaan.) Vaikutusta asenneilmapiiriin oli myös sillä, että kuntalaiset pystyivät säilyttämään monia työpaikkoja pakolaiskeskuksen ansiosta. (Tosin samaa argumenttia voidaan soveltaa kaikkiin pakolaisia vastaanottaneisiin kuntiin.)

Pakolaiskeskuksen viralliseksi nimeksi tuli Lapinjärven vastaanottokeskus. Talot täyttyivät heti vuosikymmenen alussa äkkiä somaleista ja varsinaista tungosta syntyi lähes täysin miespuolisten asukkaiden saadessa perheensä seurakseen. Vähitellen asukkaiksi saatiin myös muiden kansallisuuksien edustajia ja 90-luvun puolessa välissä pakolaisia oli 15 valtiosta. Somalit miehittivät kuitenkin suuren osan paikoista loppuun asti. Enimmillään asukkaita oli 250. Käytännössä koko miehitys oli paikalla ainoastaan kaksi kertaa kuukaudessa, toimeentulotuen maksupäivänä, jolloin myös muualla asuvat turvapaikanhakijat saapuivat paikalle.

Suomen liittyessä EY:hyn 1995 (nyk. EU) pakolaispolitiikka muuttui selkeästi. Suomen ja Venäjän rajan muuttuessa EY:n ulkorajaksi se suljettiin lähes "hermeettisesti", eikä Georg Otsin kaltaisia "katastrofeja" enää syntynyt Suomen viranomaisille. Pakolaisten pysyessä rajan takana estyi mahdollisuus "maagisten taikasanojen" lausumiseen: "Anon poliittista turvapaikkaa Suomesta."

Pakolaismäärän vähentyessä puolet olemassa olevista pakolaiskeskuksista päätettiin sulkea. Myös Lapinjärven vastaanottokeskus sai jobinpostia valtiolta ja paikka suljettiin. Jäljellä olevat pakolaiset kuljetettiin Helsinkiin, jonne oli valtion varoilla rakennettu uusi vastaanottokeskus. Sjökulla jäi autioksi lukuun ottamatta muutamia asuntoja. Kaikki irtain omaisuus asetettiin myyntiin valtion huutokaupassa kesällä 1995. Myös kaikille työntekijöille annettiin lähtöpassit. Loppuvaiheessa työntekijöitä oli 20.

Mitä turvapaikanhakijat sitten puuhasivat keskuksessa viettämiensä kuukausien aikana? Tässä eräs kommentti Mohamoud M. Dhuhulilta, joka asui vastaanottokeskuksen pienessä huoneessa kahden huonetoverin kanssa: "Tekemättömyys kyllästyttää. Pelkkä nukkuminen ja oleminen johtaa riitoihin. Ahtaudessa kyllästytään kämppäkaveriin. Riitaa syntyy pienestä." (Aallas 1991: 68)

Pakolaisten tilannetta vaikeutti myös se, että Suomen lainsäädännön mukaan päätösten odotusaikana ei ole lupa tehdä työtä tai opiskella päätoimisesti. Suomen kielen kursseja sen sijaan järjestettiin ja kouluikäiset muodostivat oman opetusryhmän pikkukouluun, joka sijaitsi Sjökullan alueella. Mahdottomuus tehdä töitä selittää osaltaan suuren yleisön mielipiteen "laiskoista ja työtä vieroksuvista" somaleista.

Keskuksen alueella pakolaisille järjestettiin pihatöitä, mm. lumenluontia ja hiekoittamista. Kaksi kertaa viikossa osa turvapaikanhakijoista pelasi jalkapalloa kylän urheilukentällä tai lento- ja koripalloa kylän urheilusalissa. Yhteistyötä urheilun saralla tehtiin myös kuntalaisten kanssa. Pakolaiset osallistuivat kunnan järjestämään jalkapallon puulaakiotteluun ja eri keskusten asukkaat pelasivat toisiaan vastaan. Osa kantoi kyläkauppaan toimeentulotukensa.

Mainittakoon lopuksi, että pakolaiskeskuksessa toimi vuoden 1991 toimintakertomuksen mukaan viisi siviilipalvelusmiestä. He eivät olleet tosin ensimmäisiä alueen sivareita. Myös huoltolassa suoritti palvelustaan siviilipalvelusmiehiä ainakin 60-luvulta asti. Monet huoltolassa palvelleet sivarit olivat valinneet palveluspaikkaansa kristillisen vakaumuksen takia. (Koko Suomessa oli tuohon aikaan huomattavasti nykyistä tyypillisempää kieltäytyä aseista "uskonnollisista" kuin "eettisistä" syistä.) On muistettava myös, että kristillisten yhteisöjen perinteet alkoholistien huollossa ulottuvat jo pitkälle 1800-lukuun.

 

9. Siviilipalveluskeskuksen perustaminen 

Kuten edellä todettiin, Sjökullan kartanon alueen kohtalo oli kaikkea muuta kuin poikkeuksellinen tuon ajan Suomessa. Koko maa oli täynnä autioituneita rakennuksia. Monet niistä olivat Lapinjärjen vastaanottokeskuksen tavoin isoja tai isohkoja komplekseja, joissa oli sijainnut kaikkea maan ja taivaan väliltä, koulutuskeskuksista luksushuviloihin. Eritoten pankkikriisi siirsi valtion hallintaan isoja liikepankkien omistamia kiinteistöjä. Toisaalta valtiollakaan ei ollut suurta halua aktiivisesti osallistua rakennustensa tilojen järkevän käytön pitkäjänteiseen suunnitteluun.

On muistettava, että 90-luvun puolessavälissä yksityistäminen ja kilpailuttaminen alkoivat olla reseptejä, joiden varassa haluttiin ratkaista ongelma kuin ongelma. Myös Sjökullan rakennusten status suojelukohteena velvoitti uusia omistajia. (Suojeltavaksi oli määrätty A-, B- ja C-talot, pesula ja saunarakennus, vanha kartano sekä ent. vilja-aitta.) Tosin kuntoutumiskeskuksen viimeinen johtaja ihmetteli jo vuonna 1989, miksi "valtio on valmis luovuttamaan kulttuurihistoriallisesti arvokasta omaisuutta pois." Tämä oli kuitenkin hyvin yleinen toimintalinja 90-luvun kuluessa.

Keskuksen tiloille oli siis keksittävä jotain käyttöä. Vastuun markkinoinnista otti tuolloinen Lapinjärven kunnanjohtaja Eero Soinio yhdessä kunnan elinkeinoasiamiehen Petri Ånäsin kanssa. Tavallaan uuden toimintamallin löytäminen kuului valtiolle; olihan koko Sjökulla valtion omaisuutta. Tästä huolimatta kunnan taloudellinen intressi saada pyörät jälleen pyörimään ei ollut vähäinen.

Pienessä ajassa syntyi lukuisia mahdollisuuksia uudelle toiminnalle. Paikan päällä kävi vierailemassa mm. vankeinhoidon ylijohtaja K.J. Lång (k. 1998), joka oli kiinnostunut uuden vankilan pystyttämisestä. Tämän ehdotuksen katsottiin olevan myös kuntalaisten kannalta edullinen. Olisihan vankila ainakin ulkopuolisten näkökulmasta rauhan tyyssija, joka ei pahemmin häiritsisi kuntalaisten elämää, mutta toisi työpaikkoja. Långilla oli kuitenkin varaa valita; Suomi oli täynnä tyhjiä rakennuksia, jonne voitaisiin rakentaa vankila ja Sjökulla hävisikin tämän kilpailun. Paikkaan kävi tutustumassa myös Marketta Horn, joka suunnitteli alueelle naisille suunnattua ekologista yhteisöä. Hän toteuttikin unelmansa, mutta ei Lapinjärvellä, vaan Ähtärissä. Myös muutamat uskonnolliset yhdistykset olivat kiinnostuneita alueesta.

Kuten usein käy, oli myös tällä kertaa sattumalla voimakas vaikutus asiaan. Soinio sattui keväällä 1997 lukemaan lehdestä ilmoituksen, jossa Työministeriö julisti tarjouskilpailun siviilipalveluskeskuksesta, jonne keskitettäisiin kaikkien siviilipalvelusvelvollisten koulutus. Työministeriölle lähetettiin tarjous palveluiden järjestämisestä. Sjökulla selvisi kolmenkymmenen ehdotuksen joukosta kahdeksan parhaan ryhmään ja tätä kautta toiselle tarjouskierrokselle. Toukokuussa Sjökullan kerrottiin voittaneen tarjouskilpailun.

Vaikka kilpailuttamisen avulla toteutettu yksityistäminen on noussut yleiseksi yhteishyödyllisten palveluiden järjestämisen muodoksi, sivarikeskuksen kilpailuttaminen muodosti hieman poikkeavan tilanteen. Ensimmäistä kertaa Suomessa selkeää viranomaistoimintaa oltiin siirtämässä ulkopuolisen tahon järjestettäväksi. Keskuksen esimerkki ei kuitenkaan mahdollisesti jää vaille seuraajia. Keskusteluahan käydään tällä hetkellä laajasti mm. rautateiden ja vankiloiden yksityistämisestä. Yksityistämisbuumi on herättänyt voimakastakin vastarintaa, esim. Suomessa "Pro Koskenkorva -liikkeen" muodossa, joka kritisoi (ainakin potentiaalisesti) tuottavien yritysten yksityistämistä. (Oikeastaan asiassa on kaksi komponenttia ja kysymystä, jotka on hyvä erottaa toisistaan. Yksi koskee oletusta yksityisen tahon taloudellisesti toimivammasta liikkeenharjoituksesta ja toinen liittyy juuri järkevyyteen yksityistää tuottavia yrityksiä, jotka samalla siirtyvät demokraattisen kontrollin ulkopuolelle. Siviilipalveluskeskuksen osalta kysymys oli lähinnä palvelujen tilaaminen tuottavimmalta taholta eli Lapinjärven kunnalta.)

Elokuussa 1997 Presidentti Martti Ahtisaari valtuutti asetuksella Lapinjärjen koulutuskeskuksen järjestämään siviilipalvelusvelvollisten koulutuksen ja Työministeriö ilmoitti, että ensimmäiset sivarit saapuvat paikalle 2.1.1998. Tässä vaiheessa Sjökullan alue kuului yhä valtiolle. Kesällä 1997 Soinio tuli väliaikaiseksi johtajaksi Sjökullaan ja pystyi tehdyn päätöksen turvin palkkaamaan henkilökuntaa ja ottamaan lainaa järjestääkseen asioita.

Ensimmäisenä tehtävänä oli uusien kalusteiden hankkiminen. Valtiohan myi huutokaupassa pakolaiskeskuksen kaikki vanhat huonekalut kesäkuussa 1995. Johtajaksi siirtyneen Soinion perustaessa aluksi työpisteensä nykyisen sivarikeskuksen lääkärin vastaanottohuoneeseen (B-talossa), huonekaluista oli jäänyt jäljelle ainoastaan hänen käyttöönottamansa työpöytä, jonka ääressä parhaillaan kirjoitan tätä tarinaa. Huonekalujen hankkiminen ei tosin ollut hankalaa tarjonnan ylittäessä roimasti kysynnän ja kalusto saatiinkin käytettynä, mm. armeijan ylijäämävarastosta.

Valtion kanssa tehtiin alun perin viiden vuoden sopimus, joka umpeutui vuoden 2002 lopussa. Uusi sopimus on voimassa vuoden 2007 loppuun. Vuonna 2000 Lapinjärven kunta osti valtiolta kaikki Sjökullan kartanon maa-alueet (yht. 83 ha) ja rakennukset. Osa maasta oli jo aiemmin siirtynyt Valtion metsäntutkimuskeskuksen alaisuuteen. Kauppahinta oli hyvin alhainen, sillä rakennukset olivat suojelukohteita ja harva oli kiinnostunut sitoutumisesta niiden kunnossapitoon. A- ja C-talot pikaremontoitiin vuonna 1997, jotta ensimmäiset sivarit olisi voitu ottaa vastaan. Kaupparekisteriin alue merkittiin Kanta-Sjökullaksi, sijaitseehan koulutuskeskus nimenomaan entisen kartanon alueella.

 

Lähteet:

Aallas; Esa 1991: Somalishokki, Gummerus kirjapaino oy, Jyväskylä.

Korhonen, Mikael & Kuvaja, Christer 1995: Lapinjärven historia, Gummerus kirjapaino oy, Jyväskylä.

Lapinjärven kuntoutumiskeskuksen toimintakertomus 1989.

Loviisan sanomat, nro 80, la 21.7.1973.

Peltoniemi Teuvo & Voipio, Martti 1986: Alkoholi ja yhteiskunta, Otava, Keuruu.

 

Viitteet:

 

 1. Torpalla tarkoitetaan maanviljelystä varten vuokralle annettua maatilan aluetta, jolla on tai jolle on aiottu rakentaa tarpeelliset rakennukset. Mäkitupa on sen sijaan omalla tai vuokramaalla sijaitseva mökki, jonka asukas tavallisesti saa ainakin pääasiallisen elantonsa muualta. (Lisää tietoa mm. osoitteesta http://www.sci.fi/~karielk/elkets6.htm (Maaseutuväestön historian sanastoa.))

 2. Vähäkallio on Suomessa tunnettu nimenomaan funkkistyylin kehittäjänä. Hänen piirtämiään rakennuksia ovat nykyisen sivarikeskuksen talojen ohella mm. Turun rautatieasema (1941); Helsingin Kallion ilmaisutaidon lukio (1927), os. Porthaninkatu 15; Lättälän asuntoalue Imatralla 1934-36; Elannon keskusvarasto, Sörnäinen, Helsinki 1920; Kapiteeli (ent. Alkon pääkonttori), Ruoholahti, Helsinki 1940.

 3. On syytä muistaa, että 1800-luvulle asti suurin osa rintamamiehistä kuoli tartuntatauteihin. Sairastumista edesauttoi olematon hygienia, tiivis asuminen ja huono ruoka. Epidemiat olivat sotaolosuhteissa huomattavasti vähentyneet 1900-luvulle tultaessa, mutteivät suinkaan poistuneet. (Tämäkin koskee lähinnä länsimaita.)

 4. Suomelle, Ruotsille ja Norjalle tunnusomainen piirre on ollut koko 1900-luvun ajan päihdehuollon organisoiminen osana sosiaalihuoltoa. Muualla terveydenhuolto yleensä kantaa päävastuun päihdehuollon järjestämisestä.

 5. Alkoholistihuollon kehitykseen vaikutti poliklinikkakokeilujen aloittaminen Helsingissä 1953. A-klinkikkasäätiö perustettiin vuonna 1955 ja säätiö otti kokeiluklinikat ylläpidettäväkseen, perusti uusia klinikoita ja myöhemmin muita avohuollon palveluja suurimpiin asutuskeskuksiin. Näiden uudistusten myötä alettiin voimakkaammin uskoa nimenomaan vapaaehtoiseen huoltoon.

 6. Tämä liittyy osittain myös yleiseen "medikalisaatioon" nousuun eli yhteiskunnallisten ja psyykkisten ongelmien analysoimiseen lääketieteellisin termein.

 7. Sen sijaan teollisuustyön katsottiin johtavan helposti alkoholin liikakulutukseen. Kiistatta vielä 30-luvulla tilastojen perusteella oli havaittavissa, että "duunariammateissa" toimivien alkoholin kulutus oli suurta. (Pelkän tilastollisen ana-lyysin varassa on tosin hyvin uhkarohkeaa lähteä tekemään päätelmiä syistä ja seurauksista.)

 8. Vuoden 1986 päihdehuoltolaki määritteli pakkohoidon edellytykset puolestaan seuraavasti (Päihdehuoltolaki. Annettu Helsingissä 17 päivänä tammikuuta 1986, http://www.finlex.fi/linkit/sd/198600412):

Hoitoon tahdostaan riippumatta voidaan määrätä henkilö, jonka hoidon ja huollon järjestämisessä vapaaehtoisuuteen perustuvat palvelut eivät ole mahdollisia tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja joka 1) ilman päihteiden käytön keskeyttämistä ja asianmukaista hoitoa on hänellä olevan tai hänelle päihteiden käytöstä välittömästi aiheutumassa olevan sairauden tai vamman johdosta välittömässä hengenvaarassa tai saamassa vakavan, kiireellistä hoitoa vaativan terveydellisen vaurion (terveysvaara); tai 2) päihteiden käytön vuoksi väkivaltaisella tavalla vakavasti vaarantaa perheensä jäsenen tai muun henkilön terveyttä, turvallisuutta tai henkistä kehitystä (väkivaltaisuus).

Vaikka kohdat on analyyttisesti jaettu terveyteen ja väkivaltaisuuteen liittyviksi, on selvää, että molemmissa korostuu nimenomaan vaara (omalle tai toisten) terveydelle. Tämä säädös poikkeaa huomattavasti v. 1937 säädöksestä, jossa kohtia 2, 3, ja 5 on ainakaan vaikea millään tavalla liittää edes välillisesti terveyteen tai vaarallisuuteen.

 9. Vuoden 1986 päihdehuoltolain 3§ :ssä vastuu huollosta siirrettiin valtiolta kunnille (Päihdehuoltolaki. Annettu Helsingissä 17 päivänä tammikuuta 1986, 3 §, Päihdehuollon järjestäminen http://www.finlex.fi/linkit/sd/19860041):

Kunnan on huolehdittava siitä, että päihdehuolto järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Päihdehuollon palvelujen ja toimenpiteiden järjestäminen ja kehittäminen kuu-luu sosiaalihuollon osalta sosiaalilautakunnalle ja terveydenhuollon osalta terveyslautakunnalle.

 

Sivun alkuun